Kustannustoimittaja osallistui Miki Liukkosen kirjoittajakouluun: ”Omaa tekstiä kuuluu pelätä”

Miki Liukkosen kirjoittajakoulu on ensimmäinen kirjoittajakoulutus, johon osallistun yliopisto-opintojen ulkopuolella. Olen kirjallisuustieteen maisteri, ja kirjoitan ja luen työkseni. Tämä on minulle ensimmäinen kirjoittajakoulu, jota ohjaa kirjailija. 

Aloittamisesta, inspiraatiosta ja luovuudesta

Ensimmäinen video on kuusi minuuttia pitkä. Liukkosen sanat tuntuvat rohkaisevilta. Kirjoittajan tulee pysyä rehellisenä ja totuudellisena itseään kohtaan. ”Omaa tekstiä kuuluu pelätä”, hän siteeraa Jouko Turkkaa. Tekstin inhimillisyys puhuttelee lukijaa, joten juuri ne oudoimmat ja noloimmat ajatukset ovat niitä, joita kannattaa kirjoittaessa seurata. 

Jokainen kirjoittajakoulutuksia käynyt on saanut eteensä tehtävän, joka pyytää pohtimaan millainen olen kirjoittajana. Se voi tuntua kuluneelta harjoitukselta, mutta on pidemmällekin ehtineille hyvä tehtävä. Kokeneempana voi päivittää omaa sen hetkistä paikkaansa: millainen olen kirjoittajana nyt ja minne olen menossa? 

Viime aikoina olen ajatellut paljon juuri häpeää ja outoa ja niistä kirjoittamista. Ne kiehtovat, eivät tunnu kovin vaarallisilta.

Jokainen on omalla tavallaan outo tyyppi, mutta omaan outouteensa voi olla vaikea päästä käsiksi. Teini-iän ja lapsuuden häpeät ovat herkullista ainesta, nyt kun niihin on saanut riittävästi etäisyyttä.

Oppitunti haastaa pohtimaan kädenmittaa syvemmällä olevia ajatuksia. Mikä kummeksuttaa minua, entä mikä koskettaa syvimmin? Minua kummeksuttaa ruumiillisuus ja kuolema. Syvimmin koskettaa luonto. Kaikissa teksteissäni on lintuja ja vuodenaikoja. Ruumiillisuudesta haluaisin kirjoittaa enemmän.

En varmasti ole ainoa, joka jäi ensimmäisen oppitunnin jälkeen kaipaamaan lisää. 

Toinen oppitunti: Ideat ja inspiraatio

Kuunneltuani videon istuin paikoillani ja katselin myöhäiskevään lumisadetta. Mietin Mikin tapaa keksiä ideoita: yhdistää kaksi asiaa, vieras ja tuttu. En pääse irti viime marraskuussa kesken jääneestä nanowrimo-kässäristä, toimin sen kanssa juuri niin. Yhdistin siinä asioita, joita halusin tutkia. Se oli ihan hyvä alku, pitäisi jatkaa sen parissa.

En malta odottaa seuraavaa oppituntia, kurssi on ylittänyt odotukseni!

Kolmas oppitunti: Luovuus

Kirjoitan muistiin: Kirjoittaminen ei ole pelkkää tarinankerrontaa, vaan myös tunnelman luomista. Maalauksesta kirjoittaminen vaatii erilaista sanoilla luomista kuin tarinan kertominen. 

Seuraava pysäkki: herkkyys.

 

Neljäs oppitunti: Autenttisuus syntyy tunteesta

Sain inspiraation toisen kurssilaisen tekstistä, joka käsitteli läsnäoloa. Päätän kirjoittaa aiheesta ”oleminen tässä ruumiissa”. Voisiko tästä kuitenkin tislata jonkin muun tunteen? Onko ruumiillisuus tunne? Mitä ovat ruumillisuuteen liittyvät tunteet? Kirjoittaisinko sittenkin itseluottamuksesta?

Itseluottamus on mukava, lämmin sana, joka tuntuu siltä kuin nousisi portaita ylöspäin. Seisoisi tasanteella ja maa jalkojen alla olisi vakaata ja vahvaa. Saan kiinni itseluottamuksesta, kun keksin uusia ideoita, ne tuntuvat aina hyviltä ja innostun niistä. Innostuminen lisää tunnetta luottamuksesta, eivätkä kenenkään epäilevät sanat silloin haittaa. Se liittyy myös intuitioon, joka joskus iskee kuin miljoona volttia. Tiedän, että osaan ja haluan oppia lisää. Ehkä itseluottamuksessa niin olennaista ei olekaan hallinnan tunne, vaan into ja halu mennä eteenpäin. Se kun hiihtolatu Kemijoen jäällä tuntuu kiidättävän. Uusi aihe, josta löysin hyvän kirjan.

Viides oppitunti: Herkkyys

Viidennen oppitunnin tehtävänanto pysäyttää sujuvasti edenneen kurssin. Se kuuluu näin: ”Kirjoita terapeuttinen teksti aiheesta, jota olet salaillut, hävennyt tai pelännyt.” Aiheeseen uppoutuminen tuntuu epämiellyttävältä ja jätän tehtävän odottelemaan parempaa hetkeä.

Palaan tehtävään, mutta se näyttää edelleen vain jähmeältä möykyltä ruudulla. Olen vältellyt sitä pitkään ja kurssin täysipainoinen seuraaminen on jämähtänyt. Olen aina vältellyt terapiakirjoittamista ja muiden terapiatekstien lukeminen on raskasta. Niissä teksti jää usein puolivillaiseksi ja sitä perustellaan aidolla tunteella, joka jotenkin häviäisi työstämisen ja editoinnin myötä.

Kestän tunteissa vellomista, jos se on samalla itsetietoista, reflektoivaa ja analyyttista. Eli jollain tasolla etäännytettyä. Toisaalta kirjoitan omista tunteistani ihan mielelläni havaintojen kautta, vaikka: muistotilaisuuden jälkeen mietin, olisiko minun pitänyt ottaa arkusta kuvia. Tällainen yksinkertainen lause sisältää monia tunteita. Ainakin: surua, kaipausta, pelkoa, epävarmuutta, hämmennystä. Ne vain ovat siellä, rivien välissä. Voi olla, että moni ei saa lauseesta mitään irti. Tämä voi kuitenkin olla ominta ääntäni.

public.jpeg

Vanha tuttu epäonnistumisen pelko

Muiden kurssilaisten tekstit ovat mielenkiintoisia ja ehdottoman hyvä lisä kurssille. Huomaan, että keskustelu syventää ymmärrystä oppituntien aiheista. Kuudennen oppitunnin aihetta on helpompi lähestyä, kun saa lukea toisten kirjoittajien ajatuksia. Luovuuteni esteiden kirjoittaminen auki oli ehkä hyödyllisintä mitä olen hetkeen tehnyt kirjoittamisen saralla.

1. Epäonnistumisen pelko

Kaikille tuttu pelko. Mitä jos käytän tähän aikaa, verta ja kyyneliä, ja lopputulos on kusta ja paskaa? Ajan tuhlaamisen pelko on absurdi, sillä ryhtymistä välttelemällä ei opi mitään ja aika menee varmasti hukkaan. Vaikka kirjoittaminen ei ole mikään ehtimislaji, kärsimättömänä ihmisenä haluaisin tuloksia nopeasti. Kuitenkin matka on päämäärää tärkeämpi ja matkalla opitut taidot ovat arvokkaita sinänsä. Ja mitä tapahtuisi, jos huomaisin lopputuloksen olevan kusta ja paskaa? Mitään kauheaa ei tapahdu, voin aina tehdä tekstin uudelleen. Minä en ole yhtä kuin tekstini.

2. Keskeneräisyyden pelko

Lievempi versio epäonnistumisen pelosta, ikään kuin kehittyneempi aste. Yhtä absurdi joka tapauksessa, sillä kaikkihan ovat aina kesken. Milloin tulee valmista? Valmistumisen ajatuksesta on luovuttava ja opittava nauttimaan matkasta.

3. Pitkäjänteisyyden puute ja uppoutumisen pelko

Tämä ongelma hidasti myös opintojani. Kurssit tuli suoritettua, kun niillä oli aikataulu, mutta graduun meni kolme vuotta. Olen peruslaiska ihminen, joka etsii aidasta sitä matalinta kohtaa. Myös tähän pätee edellisten kohtien opetus: nauti matkasta. Uppoutumisen ongelma liittyy keskittymiseen. Pitkäjänteinen keskittyminen vaatii aikaa ja panostusta, toiseen maailmaan uppoutumista. Siihen tarvitsen lisää työkaluja, mutta myös fyysisiä mahdollisuuksia, kuten tilaa ja aikaa, rauhaa ja rahaa.

Erityisesti jonkinlaista autenttisuutta ja herkkyyttä tekstissä saavutettuani koen häpeää, että tämä nyt on tällaista pateettista ja pompöösiä tyhyjän värkkäämistä. Luulenko, että minun havaintoni ja ajatukseni ovat jotenkin tärkeitä? En tiedä ovatko ne sen tärkeämpiä kuin muidenkaan, mutta minä kirjoitan ne. Ja tietysti ne ovat. On tärkeää tiedostaa se.

Rehellisenä ja nöyränä pysymisestä

Kahdeksannen oppitunnin aihe on ikuisuuskysymys: miten saan valmista aikaan?

Miki Liukkonen kirjoittaa varhain aamulla ja käsin. Ajatus juoksee niin nopeasti, että vain kynä pysyy mukana siinä. Käsin kirjoitettu tulee myös kirjoitettua uudestaan kuin varkain, sillä se on siirrettävä tietokoneelle. Minä olen kirjoittanut käsin vain lyhyitä muistiinpanoja, mutta tämä työskentelytapa vaikuttaa hyvältä ja aion kokeilla sitä.

Kirjoitan muistiin: Keskittyminen on nykyään vaikeaa, varsinkin ihmisille. Kirjoita joka päivä jotain. Kirjoita aiheesta, joka kiinnostaa sinua. Silloin olisi kai helppoa kirjoittaa joka päivä edes jotain, luulisin.

Onko hyvä työskennellä yhden projektin kanssa pidempään, vai edistää muutamaa eri juttua yhtä aikaa? Kumpikin vaihtoehto tuntuu yhtä vaikealta. Kunnianhimo ja tavoitteellisuus ovat minulle tärkeitä kannustimia. Intohimo aihetta kohtaan tuottaa tulosta. Minulle tämä on ongelma, sillä epäilen aina intohimojani – kestääkö tämä? Jokapäiväisen tekemisen seurauksena on Liukkosen sanoin ”kasa tekstiä, josta voi tulla jotain”. Tämä toteamus on päämääränä lohdullinen, sillä mattinykäsmäisesti voisi sanoa, että olemassa olevasta voi tulla jotain, olemattomasta ei. 

Olla rehellinen kirjoittajana ja ihmisenä tarkoittaa sitä, että voi seisoa sanojensa takana.

Siitä on pateettisuus ja pompöösi värkkääminen kaukana. Kirjoittamista kannattaa lähestyä nöyrästi, mutta tehdä se hyvin. Kukaan ei ole valmis heti aloittaessaan. Kurssin viimeinen oppitunti päättyy lupaukseen. Kauhu uuden edessä on luonnollista – siitä pääsee yli kirjoittamalla.

public.jpeg
 

Kirjoittaja: Veera Kiurujoki / Kustannustoimittaja, FM

Veera on koulutukseltaan filosofian maisteri kirjallisuustieteestä ja hänen intohimonsa on työskennellä tekstien parissa kirjoittajia eteenpäin auttaen. Kustannustoimittajana hänen vahvuuksiaan ovat pettämätön kielentaju, laaja yleissivistys ja hyvät viestintätaidot. Veeran erityisalaa ovat runot ja kaunokirjalliset tekstit.

Tilaa Kirjoittajaklubin klubiposti!

Saat sähköpostiisi kirjoitusvinkkejä ja inspiraatiota sekä tietoa tulevista kursseista ja webinaareista.

Kirjeiden tilaaminen on ilmaista, ja voit poistua listalta milloin tahansa.